Häpeästä hopeaan

kilpa-auto

Maaliskuusta 2020 alkaen työkalenteri näytti kuluvan vuoden alkusyksyyn saakka lähinnä vastapestyltä lakanapyykiltä. Puhtaan valkeaa oli.

Potku polvitaipeeseen oli tyly, sillä alkuvuonna -20 näytti vielä hyvältä, ellei peräti huikealta. Kalenteri oli piukassa keikkaa sinne ja tänne. Höperehdin itsekseni, että nyt tehdään kaikkien aikojen paras liikevaihto. Ei tehty.

En ollut koskaan ennen saanut työttömyyspäivärahaa, vaikka työurani alkuvaiheeseen iski vuosisadan synkein lama kesällä 1993. Nyt oli heinäkuussa -20 lopulta pakko nöyrtyä ja laittaa anomus sisään. En tietenkään syyllistä Kelan rahoilla eläviä ihmisiä, mutta itseäni hiukan äidyin sättimään, koska olen jopa 1990-luvun lamasta kammennut nenäni pinnalle pelkästään omalla työllä. Nyt idealinkoni oli typötyhjä ja voimat yhtä lopussa kuin rahatkin.

Päivärahoilla ei pullistella. Niukkuudessa eletty runsas vuosi söi ne vähät säästöt, jotka olin kolmisen vuotta aiemmin tehtyjen investointien jälkeen saanut talletettua. Jossain vaiheessa jo mietin, että noinko yritykseni ajautuu konkurssiin juuri ennen syyskuussa tänä vuonna juhlistettavia 30-vuotispäiviään.

Koska mitään muuta ei ollut kuin aikaa, laitoin joutessani kahteen valokuvakilpailuun muutamia fotoja. Paljon en raaskinut laittaa, koska osanottomaksu oli molemmissa työttömyyspäivärahabudjettiin nähden aika kova.

Onneksi valitsin oikeat kuvat. Heinäkuun lopussa sain ensin tiedon, että toinen Finnish Photo Awards -kilpailuun lähettämistäni kuvista oli valittu finaaliin. Syyskuussa tuli tieto, että kuvani saavutti sarjassaan peräti hopeaa.

Muutama viikko tästä huomasin vahingossa (!), että suureen kansainväliseen OneEyelandin järjestämään mustavalkokuvakisaan lähettämistäni neljästä kuvasta kaksi oli päässyt finaaliin. Näistäkin toinen palkittiin peräti hopealla. Onnitteluviesti oli hukkunut ”miljoonan” mainospostin joukkoon, joten tieto oli tuoreeltaan lipsahtanut vallan ohi.

Tässä kilpailussa erityistä oli se, että lähes sadan finaaliin hyväksytyn kuvaajan joukossa olin ainoa suomalainen. Toisin sanoen minut palkittiin tässä mittavassa kilpailussa sarjan hopeamitalin ohella koko kilpailun parhaana suomalaisena. Eri kansallisuuksia mitaleita ja kunniamainintoja saaneiden kuvaajien joukossa oli huimat 43. Meikä siis heilutti siinä sakissa yksin siniristilippua.

Toisinaan kurjuutta ja välillä murhetta tarjonneen pandemianujerruksen jälkeen oli ja on edelleen aivan epätodellinen olo. Saavutin ensin ammattikuvaajien ”suomenmestaruuskisassa” hopeaa ja heti perään maailmanlaajuisessa kilpailussa siinäkin hopeaa.

Vaikka kumpikaan kilpailumenestys ei ole suoraan tuonut taloudellista hyötyä, ovat epäsuorat hyödyt kiistattomia. Yhtäkkiä kalenteri alkaa täyttyä ja kyselyjä kuvauskeikoista tulee aika yllättäviltäkin tahoilta.

Näyttää siis siltä, että synkimmässäkin ukkospilvessä voi olla hopeareunus. Tässä tapauksessa jopa ihan kirjaimellisesti.

Vaikka tietysti hopeakin on jo hävitty mitali, on kyllä pakko vähän nostaa itselleni hattua. Vastassa oli toisessa kisassa Suomen ja toisessa koko planeetan eliittijoukkoa, mitä valokuvaukseen tulee. Satojen kuvien ja kuvaajien joukosta palkintokorokkeelle pääsy on jo aika siisti juttu. Tai jätetään se ”aika” pois. Se on ihan helvetin kova juttu!

Nyt käärin hihat ja alan taistella talouttani takaisin kestävälle pohjalle. Taas jaksaa painaa. Jospa tämä tästä alkaisi vähitellen piristyä…

Hopeiset palkinnot tulivat One Eyeland Photography Awards- ja Finnish Photo Awards -kilpailuista.

Palkinnot vuonna 2021:

  • One Eyeland Photography Awards, Black & White Silver
  • Finnish Photo Awards, Reportage & Sport Silver
FACEBOOKISTA

Anna tietosi, niin otan yhteyttä niin pian kuin mahdollista.

Kerro viestissä toiveistasi.

ivaloselfie-scaled

Jari Kohonen

Hämeenlinna

jari@jarikohonen.fi

+358 500 480 787

Copyright © 2021 Adamant Media

This site is registered on wpml.org as a development site.